Terijoki

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sankarihautausmaa Terijoella

Tuovi Paju

 

 

Muisto 20 vuoden takaa

 

Jaakko Mäkelä kertoo: ”Elettiin 'vanhan vallan aikaa'. Olimme Teri-Säätiön ja Terijoki-Seuran perinteisellä kesämatkalla. Hotelli Repinskajan vastaanottoon tuli tieto, että kaupungin johto halusi tavata entisten terijokelaisten edustajia. Paikalla olivat Erkki Nikkanen, Jaakko Mäkelä, Olli Torkkeli ja Anneli Packalén. Hankittiin kukkia, ja niin meidät noudettiin Merikylpylän kasinolle, jossa silloin oli heikäläisten päämaja. Kysyivät meiltä toiveita, ja me toivoimme vapaampaa liikkumista.

 

Seuraavana vuonna Terijoen-matkalle otettiin mukaan Terijoki-kirjoja, mutta kutsua ei tullut. Siinä välissä Esko Toiviainen ja Olli Torkkeli olivat esittäneet toivomuksen luterilaisen kirkon seinään kiinnitettävästä laatasta, josta kävisi ilmi, että paikalla on sotilashautausmaa. Periaatteessa ehdotusta ei vastustettu, mutta ilmoitettiin, ettei sikäläinen osapuoli pystyisi takaamaan sen säilymistä /  säästymistä ilkivallalta.”

 

Mikä hautausmaa?

 

Syksyllä 1941 siunattiin ja haudattiin Terijoen luterilaisen kirkon viereen 75 sodassa kaatunutta terijokelaista sotilasta. Heitä oli siirretty väliaikaisista haudoistaan tai tuotu suoraan taistelukentiltä. Tarkoitus oli järjestää hautapaikan juhlallinen vihkiminen heti, kun omaiset olisivat palanneet kotiseudulleen. Mutta toisin kävi, kun kotiseutu oli jätettävä. Piispa Ilmari Salomiehen määräyksestä Terijoen kirkkoherra Väinö Mutru toimitti kirkkomaan vihkimisen 24.5.1944. - Kun Terijoen sotilaskotiyhdistys lopetti toimintansa, se pystytti vuonna 1946 näille 75 sankarivainajalle muistokiven Tuusulan uudelle Paijalan hautausmaalle.

 

Kului vuosikymmeniä. Rajantakaista muistosijaa ei kuitenkaan unohdettu. Luterilaisesta kirkosta oli tehty elokuvateatteri ”Pobeda”, mikä tarkoittaa voittoa. Tietynlainen voitto saavutettiin myös, kun neuvotteluilla nyky-Terijoen eli Zelenogorskin viranomaisten kanssa heltisi lupa muistomerkin pystyttämiseen.

 

Entisillä kotipaikoilla Terijoella oli voitu Suomesta käydä pitempään kuin monilla muilla luovutetuilla seuduilla, - ihan luvallisestikin. Terijoelle syntyi aikaa myöten Inkerin kirkon luterilainen seurakunta. Sen kautta kulki humanitääristä apua ja kehittyi tuttavuuksia sekä seurakuntalaisiin että sikäläiseen paikallishallintoon. Ortodokseillakin oli yhteyksiä rajan taakse. Kun Zelenogorskin korjattu ortodoksinen kirkko vihittiin uudelleen käyttöön, Suomesta juhlallisuuksiin oli kutsuttu Järvenpään ortodoksien, Järvenpään kaupungin ja entisten terijokelaisten edustajat.

 

Valtioiden välinen sopimus sotilashautausmaista solmittiin 90-luvun alussa, ja rajan takaa annettiin vihje muistomerkkialoitteen ottamisesta uudelleen esille.

 

Neuvotteluja käytiin 27-29.1.1991. Vaikka Järvenpään kaupunki ei ollut kahdenvälisten suhteiden hoitamisessa virallinen osapuoli, oli  delegaatiossa mukana kaupunginvaltuustosta Kaarle Salmivuori ja puheenjohtaja Aarre Sukander. Zelenogorskin puolelta neuvotteluja johti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Marina Saharnova. Tulijoilta toivottiin, että Järvenpää – jonne terijokelaisia oli aikoinaan asutettu - solmisi kutsujan kanssa ystäväkaupunkisopimuksen. Huom. ystävyyskaupunkisopimus oli laadittu kaukaisen Volhovin kanssa aikana, jolloin neuvostovalta ei suvainnut läheisiä yhteyksiä menetettyihin pitäjiin.

 

Venäjäntaitoinen Maria Toiviainen toimi tulkkina, ja alusta asti tulkkaamista hoitivat myös Nadia Kaukoniemi samoin kuin hänen puolisonsa Hannu Kaukoniemi.

 

Nyt ehdotus muistomerkistä – ei enää vain laatasta - hyväksyttiin. Esko Toiviainen oli jo luonnostellut muistomerkin ja siihen tulevat tekstit. Elettiin Mihail Gorbatshovin aikaa, ja uusia mahdollisuuksia avautui. Eräs merkki siitä oli, että Terijoen ja sen ympäristön inkeriläisiä oli mukana tapaamisessa

 

Päästiin käytännön toimiin. Esko Toiviainen määritti muistomerkin sijainnin hautarivien mukaan. Terijokelaisista paikalla olivat Olli Torkkeli, Esko Toiviainen, Toivo Pulla ja Jouko Ikonen; alussa mukana oli myös sikäläisen luterilaisen seurakunnan miehiä.

 

 

Kaksikymmentä vuotta sitten, heinäkuun 24. päivänä 1993 paljastettiin koruton kivistä tehty katkaistu pyramidi, Rantakiveksi nimetty. Tilaisuus kesti sikäläiseen tyyliin tuntikausia. Suunnitelman olivat laatineet Terijoki-Seuran puheenjohtaja Esko Toiviainen ja arkkitehti Sakari Nironen, joka itse oli Tampereelta, mutta jonka puoliso Katri Nironen oli Kuokkalasta, ja sitä kautta Sakarista oli tullut terijokelaisten ”ottopoika”.

 

Muistomerkin paljastuspuheen piti Esko Toiviainen, joka yhdessä Olli Torkkelin kanssa laski sille havuseppeleen sinivalkoisin nauhoin. Suomalaisten veteraanien kukat laski Jouko Ikonen, ja sikäläisen veteraanien tervehdyksen puolestaan Jurij I. Zkirija. Myös Zelenogorskin luterilainen seurakunta oli edustettuna.

 

Kiven sivuilla laatoissa on vainajien nimet, syntymä- ja kuolinpäivämäärät, ja päätaulussa sanat ”Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä.” Teksti on sekä suomeksi että venäjäksi.

 

Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Marina Saharnova oli antanut vahvan tukensa muistomerkin pystyttämiselle ja muistutti puheessaan, miten meidän on tunnustettava historialliset tosiasiat, mutta se on syytä tehdä ystävällisessä ja rakentavassa hengessä.

 

Lähes kaikki muistomerkin rakennustarvikkeet oli tuotu Suomesta, ja toteutus oli suomalais-venäläistä yhteistyötä – niinpä kun esim. jälkimmäisiltä lainattu traktori upposi rantahiekkaan, niin se suomalaisella osaamisella vedettiin sieltä ylös, ja kuljetukset jatkuivat.

 

Entä mitä on tapahtunut kuluneina kahtena vuosikymmenenä?Terijokelaisten ”kotiseututyö” on ollut vilkasta. On avustustoimintaa, jolloin joulupaketteja on viety myös ortodoksiselle kirkolle, on tuettu luterilaisen kirkon kunnostusta ja sen inkeriläisen seurakunnan toimintaa. Ystäväkaupunkitoiminnassa on ollut vaikkapa viiden hengen delegaatioita, joissa on ollut kaksi Teri-Säätiön edustajaa. Eräällä matkalla käytiin entisessä Lintulan luostarissa, jonka raunioista isä Viktor Porokara teki jonkin löydön, ja seinään saatiin muistoksi kilpi.

 

Muistomerkin pystyttämisen aikaan kuultiin uhkauksia sikäläisen veteraanijärjestön taholta, ja tiukkaakin vastarintaa oli, mutta kaupunki pysyi tehdyssä päätöksessä, sen takasivat asiakirjoista löytyvät allekirjoitukset. Nuorisohuligaanit eivät saaneet laattoja irti, niin hyvin niiden kiinnitys oli suunniteltu, eikä spraymaaleja siellä vielä tunnettu... Laattojen lakkapintaa on tärvellyt lähinnä kosteus, ja uudet laatat onkin tarkoitus tehdä nykytekniikalla.

 

Hanketta oli ajettu sitkeydellä ja täydestä sydämestä, ja siinä olivat apuna parhaiksi todetut keinot: yksityiskohtaiset suunnitelmat, hankaluuksiin varautuminen ja ehdottoman tärkeä avu, venäjänkielen taito. Jos ei itsellä ollut, pidettiin huolta siitä, että mukana oli osaajia.

 

Monen monet Zelenogorskissa vierailevat turistit käyvät Terijoen kirkossa. Vaatimatonta ”Rantakiveä” sen lähellä reunustaa kaunis nurmikenttä. Terijoki-Seura ja Teri-Säätiö vievät aina käydessään muistomerkille kukkatervehdyksen. Kauempana ajotien vierellä on venäläisten pystyttämä veistos, jonka viestinä on toive, ettei aseita enää tarvittaisi. Ajatelma on yleismaailmallinen, mutta suomalaisille asia on kipeämpi: 75 nuorta sankarivainajaa, menetysten vuodet ja muistot entiseltä omalta maalta, jossa satojen tuhansien juuret ovat.

 

Tammikuussa 2014 Tuovi Paju,

haastattelut Jaakko Mäkelä, Olli Torkkeli