Terijoki

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Reijo Pajamo

 

Oheinen artikkeli on professori Pajamon juhlaesitelmä Terijoki-juhlassa 17.9.2011.

 

Artikkeli on julkaistu Terjokkoisessa 1/2012.

 

 

» Kuvia Terijoki-juhlasta 17.9.2011

 

» Terijoen vuoden 1910 Laulu-, soitto- ja urheilujuhlan juhlaopas:

- sivut 1-34

- sivut 35-87

 

 

 

Piirteitä Karjalan ja Terijoen musiikkielämästä

Prof. Reijo Pajamo

Laulujuhlaperinteestä

”Laulujuhlien kokonaissävel on ollut moninainen, ehjä ja rikas. Siihen on liittynyt kansallinen sävel ilmaisten elämän uskoamme, elämän tahtoamme ja elämän voimaamme, ilmaisten sydämiemme herkimmätkin liikahdukset.” - Näin lausui maaherra Arvo Manner vuonna 1937 Viipurin laulu- ja soittojuhlilla pitämässään puheessa.

 

Karjalalla on ollut keskeinen asema suomalaisessa laulujuhlaperinteessä. Sortavala ja Viipuri toimivat kaikkiaan seitsemän kertaa yleisten laulu- ja soittojuhlien järjestäjinä ennen viime sotia. Lähes legendaarisen maineen ovat saaneet Sortavalassa vuonna 1935 pidetyt Kalevalan riemuvuoden laulujuhlat, jolloin kaupungin asukasmäärä viisinkertaistui. Vakkosalmen puistoon kokoontui yli 20 000 laulun ja soiton ystävää. Mutta Karjalassa järjestettiin myös paikallisia laulu- ja soittojuhlia. Näin tapahtui myös Terijoella, jossa ensimmäiset laulujuhlat vuonna 1902. Terijoen laulujuhlista kuuluisimmat olivat vuoden 191 0 juhannuksen aikaan pidetyt laulujuhlat, jotka saivat runsaasti valtakunnallista huomiota.

Terijoen laulujuhlat vuonna 1910

Terve teille, tullehille läheltä ja kaukaa,

terve teille tuhansille, teille laulun lapsosille,

teille soiton siskosille, jotka rajalle tulitte,

Kannakselle kiiruhditte.

 

Näin tervehti Mikko Uotinen vuoden 1910 laulujuhlille tulijoita.

 

Terijoen laulujuhlille osallistui kolme naiskuoroa, yhdeksän sekakuoroa, kahdeksan mieskuoroa ja seitsemän torvisoittokuntaa. Kuorot edustivat nuorisoseurojen, raittiusseurojen, vapaapalokuntien ja rautatieläisten kuoroja. Pietarista juhlille osallistui Suomalainen Lauluseura ja Jyryläisten sekakuoro, Inkeristä Venjoen sekakuoro. Myös Viipuri oli hyvin edustettuna, sillä mukana oli 30-henkinen Viipurin Naiskuoro, 40-henkinen Väinölän mieskuoro sekä Karjalan Kaiku 26 laulajan voimalla. Terijokista kuorokulttuuria edustivat A. Mantereen johtama sekakuoro, Rajalan raittiusseuran kuoro, Terijoen sekakuoro, Terijoen Laulajat, Kansalaisopiston kuoro, Ortodoksinen kirkkokuoro sekä lottien ja suojeluskuntien kuorot.

 

Terijoen laulujuhlilla olivat juhlapuhujina senaattori P.E. Svinhufvud ja tohtori Väinö Voionmaa. Musiikkiesityksistä vastasivat kuorojen ja soittokuntien lisäksi maan parhaat taiteilijat kuten Aino Ackté, Oskar Merikanto, Eino Rautavaara ja Pasi Jääskeläinen omilla konserteillaan. Juhlilla esiintyivät myös tunnetut karjalaiset runolaulajat Jelisei Valokainen, Iivanai Lösönen ja Anna Sokro.

 

Terijoen laulujuhlilla pidettiin perinteen mukaisesti myös kuorokilpailut, joissa osallistujakuorot oli jaettu kolmeen sarjaan: valiokuoroihin sekä kaupunkilais- ja maalaiskuoroihin. Kaikkien juhlille osallistuvien kuorojen oli harjoitettava tietty ohjelma, joka kussakin kuoromuodossa sisälsi viisi laulua. Esimerkiksi mieskuorojen ohjelmistossa oli vaativa Genetzin Herää Suomi. Myös yksiäänisille kuoroille oli kilpailu. Erikoisinta Terijoen laulujuhlilla oli se, että laulujuhlille osallistuvien tuli opetella ennakolta tietyt laulut, jotta yleisön yksiääninen laulu kaikuisi juhlilla voimakkaana. Näitä lauluja oli peräti 18, joukossa mm. Kuullos pyhä vala, Suomi armas synnyinmaamme, Tuhanten rantain partahilla, Honkain keskellä mökkini seisoo sekä virsi Oi kuningasten kuningas.

 

Vuoden 1910 Terijoen laulujuhlat olivat merkittävä kohta rajaseudun kansanvalistustyön historiassa. Laulujuhlilla vallitsi voimakas isänmaallinen henki, jota rajan läheisyys ja valtiollinen sorto vielä lisäsivät. Terijoen suomalaisuus- ja kulttuurielämän sielu, kirjailija Mikko Uotinen kehotti juhlapuheessaan kaikkia suomalaisia pitämään vireillä isänmaanrakkautta.

Karjalan seurakuntien tunnettuja kanttoreita

Karjalan seurakunnissa toimi useita valtakunnallisesti merkittäviä kanttoreita. Heistä mainittakoon Nestor Huoponen, joka valittiin 30 hakijasta Kirvun kanttoriksi. Huoposen myötä Kirvussa alkoi musiikkitoiminnan loistokausi. Viipurissa vuonna 1889 pidetyillä valtakunnallisilla laulu- ja soittojuhlilla kirvulaiset yllättivät maamme kuoroasiantuntijat voittamalla ensimmäisen palkinnon niin sekakuorojen, mieskuorojen kuin naiskuorojenkin sarjassa. Huoposen aikana jumalanpalveluksen virretkin laulettiin usein neliäänisesti. Huoposen taitoja ei kukaan kyseenalaistanut. Mutta kun Huoponen joskus innostui jumalanpalveluksessa soittamaan pitkiä päätössoittoja, mummot tuumivat: ”Kyll´se Huoponen soittaa ossaa, muttei se ossaa -lopettaa”.

 

Toinen huomattava kirkkomuusikko oli Eemil Sivori, Viipurin kaupunkiseurakunnan kanttori, Viipurin kirkkomusiikkiopiston perustaja, koulujen laulunopettaja ja monien kuorojen johtaja. Eemil Sivori, jota oppilaat leikkisästi kutsuivat Empuksi, pisti kerran pojat oppitunnilla laulamaan omavalintaisen laulun. Maalta kotoisin oleva Masa lauloi laulustaan ensimmäistä säkeistöä kuusi kertaa ja toista säkeistöä kolme kertaa. Emppu – Sivori - yritti kerran keskeyttääkin laulun, mutta Masa vain jatkoi veisaamistaan. Kun Masa vihdoin lopetti esityksensä, Emppu haukkoi henkeään ja kysyi: Miksi sinä lauloit samaa säkeistöä vaikka kuinka monta kertaa? johon Masalla oli heti vastaus valmiina: ”A se on silviisii ku miu mummo siel I lomantsis pist kanamunii kattilaa, hää alko iha heti veisata tää miu lauluu. Ku hää ol veisant kuus kertaa ensimmäist säkkeistöö - nii ne munat ol puolkypsii, ja jos mummo halus kovvii munnii niin hää viel jatko laulamall toise säkkeistö kolme kertaa.” Emppu ihastui Masan vastauksesta ikihyviksi, vaikka sanoikin: ”Kuulehan sie Masa! Eihä myö tän kouluu tultu munnii kettelemmää!” Seuraavassa todistuksessa Masa sai laulusta - kympin.

 

Terijoen seurakunnan kanttorina aloitti vuonna 1917 Uljas Hakkarainen, joka oli valmistunut Helsingin lukkari-urkurikoulusta, jatkanut lauluopintojaan Helsingin Musiikkiopistossa ja Pietarin konservatoriossa. Kerrotaan, että kuuluisa venäläinen bassolaulaja Feodor Shaljapin olisi pyytänyt Hakkaraista esiintymään taiteilijakiertueellaan, josta Hakkarainen kuitenkin kieltäytyi. Shaljapin, joka 1930-luvulla säestäjänään George de Godzinsky teki laajan Japaniin, Koreaan, Kiinaan ja Mantsuriaan suuntautuneen konserttimatkan, oli Ilja Repinin ohella Terijoen tunnetuimpia kesäasukkaita. Vaikka Hakkaraisesta ei tullutkaan kuuluisaa laulutaiteilijaa, hänen aikanaan etenkin kuorolaulu otti merkittäviä edistysaskeleita Terijoella. Hän perusti vuonna 1919 Terijoen sekakuoron, jonka nimenä vuodesta 1924 oli Terijoen Taiteenystävien kuoro. Sortavalan laulujuhlilla vuonna 1926 kuoro saavutti toisen palkinnon. Kuoro esiintyi Terijoen Seurahuoneen vihkiäisissä 1922, Sibeliuksen 60-vuotisjuhlakonsertissa 1925 sekä juhlapyhien sävelhartauksissa kirkossa sekä keväisissä vappulaulajaisissa Palokunnan puistossa.

Kuoro- ja musiikkitoiminnasta Terijoella

Kuorolauluharrastus Terijoella oli alkanut jo 1890-luvulla päätellen siitä, että Keskikylän kansakoulunopettaja Heikki Sutisen johtama kuoro oli esiintynyt jo vuonna 1891 Petomäellä pidetyissä häissä. Kuokkalan kylän kuoroharrastuksen pani alulle opettaja Väinö Lahtinen, Rajalan raittiusseuran sekakuoroa ja mieskuoroa johti suutari Niilo Putkonen. 1900-luvun alussa kanttori Erkki Elfvengrenin johdolla toimi kirkkokuoro, mieskvartetti ja työväenyhdistyksen sekakuoro.

 

Terijoen kouluissa toimi tunnettuja musiikinopettajia. Terijoen yhteislyseon opettajana toimi mm. säveltäjä Toivo Saarenpää. Kun yhteislyseon lisärakennus vihittiin käyttöön, vihkiäisjuhlassa esitettiin Sibeliuksen Tulen synty, jossa koulun orkesteria avusti yli 100 hengen vahvuinen oppilaskuoro. 1930-luvulla musiikinopettajana toimi Rakel Suominen. Koulussa pidettiin Sibeliuksen 70-vuotispäivän (1935) johdosta juhlakonsertti, jonka jälkeen oppilaat saivat kirjoittaa vaikutelmiaan Sibeliuksen musiikista ja Sibeliuksesta säveltäjänä. Kirjoitukset julkaistiin Musiikkitieto-lehdessä. Seuraavassa muutama maininta:

 

Ensiluokkalainen: Jean Sibelius on ns. suurmies. Hän on opiskellut hyvin paljon, mutta kyllä se on jälkeäkin jättänyt.

 

Toinen ensiluokkalainen: Jääkärien marssi oli kiva heitto.

 

Toisluokkalainen: Verratessamme itseämme ja säveltäjää, näemme siinä suuren eron.

 

Kolmasluokkalainen: Se on myös huomioon otettava, että Sibeliuksella jo nuorena on ollut soitannolliset vehkeet.

Me Karjalan lapsia laulavia

Puhuttaessa Karjalaan liittyvistä lauluista mieleen nousee laulu ”Me Karjalan lapsia laulavia”. Sen on kirjoittanut vanhaan suistamolaiseen runonlaulajasukuun kuulunut Iivo Härkönen (1882–1941) , joka valmistui kansakoulunopettajaksi Sortavalan seminaarista v. 1906. Opetustyönsä ohessa hän toimi monella eri tavoin karjalaisten sivistysrientojen hyväksi. Kaikkein tunnetuimmaksi Iivo Härkönen on tullut kirjallisesta tuotannostaan, johon sisältyy runsaasti runokäännöksiä karjalan kielelle, mm. Reppurin laulu ”Luadogan meren randamill”. Me Karjalan lapsia laulavia on Elis Palanderin (1878-1930) tunnetuin sävellys, joka kantaesitettiin Nurmeksessa Höljäkän kansakoulussa. Laulu heijastaa välittömyydellään ja iloisuudellaan karjalaisten lauluperinnettä. Laulun molemmat säkeistöt päättyvät sanoihin ”Me nauramme, laulamme, soitamme vain, vaikk´ oomme niin paljoa vailla.”

Laulu – karjalaisten henkinen rikkaus

Lopuksi haluaisin ottaa esille vielä P. J. Hannikaisen kirjoittaman ja säveltämän Karjalaisten laulun, jota on arvosteltu etenkin ilmaisun kurja Karjalamme johdosta. Hannikaista pyydettiin jo omana aikanaan poistamaan ko. kohta, mutta säveltäjän mielestä syytä muutokseen ei ollut, sillä sana kurja tarkoittaa suomen kielessä sorrettua, vainottua ja kohtalon koettelemaa. Tämän seikan Hannikainen on huomioinut runon alkuperäisessä viidennessä säkeistössä seuraavasti:

 

5. Kyll´ on kansa Karjalankin monet kovat kokenut,

väkivallan raaimmankin iskut tuimat tuntenut;

kestänyt on sodan pauhut, sorrot vuosisatojen,

sodan pauhut, vainon kauhut, kolkot vuodet katojen.

 

Professori Hannes Sihvo piti Karjalaisten laulua karelianismin huipentumana. Hän kirjoitti: ”Karjala on laulun ja soiton maa, nyt eivät ainoastaan ihmiset laula ja soittele kanneltaan, vaan itse Karjalan luonto huokuu musiikkia. Vaikka karjalaisilla ei ole aineellisia rikkauksia, heillä on henkinen rikkaus, laulu.” Tämän todistaa myös Karjalaisten laulun 6. säkeistö:

 

6. Mutta meiltä laulun mahti mennyt maan ei rakohon,

säveleiden sorja tahti viel´ ei vierryt pakohon;

josko murhe mieltä painaa tahi riemu kohottaa,

laulu, soitto meillä aina yhtä herkäst´ irtoaa.

 

Karjalaiset turvautuivat lauluun raskaalle evakkomatkalle lähtiessäänkin. Monilla rautatieasemilla ennen evakkojunaan nousemista veisattiin ”Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan”. Maat ja mannut menetettiin, mutta laulun lahjan avulla jaksettiin elämässä eteenpäin. Tähän viittaa myös Aili Runne laulussaan ”Laps´ olen köyhän, kauniin Karjalan” seuraavasti:

 

vaan perinnön sain kaikkein kalleimman,

sain laulun, soiton lahjan sydämeen,

en niitä vaihtais onneen maalliseen.

 

Vaalikaamme tätä arvokasta karjalaista lauluperintöä !