Terijoki

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lue lisää Mikko Uotisesta

 

 

Mikko Uotinen - aikansa radikaali

Professori Hannu Soikkanen

Luento Mikko Uotinen -seminaarissa 8.10.2005

 

Mikko Uotinen syntyi 27.3.1885 varakkaaseen maanviljelijäperheeseen tai oikeammin maakauppias-maanviljelijäperheeseen. Menestyvillä varsin suuren tilan omistajilla oli Karjalassa ajan tavan mukaan usein muutakin liiketoimintaa kuin maataloustuotteiden välitystä Pietariin. Uotisilla oli komea kauppakartano Ollinpäässä, Kuokkalaan vievän maantien varrella, lähellä meren rantaa. Isä oli mukana alueen luottamustehtävissä ja oli hyvin tunnettu terijokelainen. Äiti Maria Nikkanen oli talollisen tytär Uudeltakirkolta. Äiti mainittiin hyvin herkäksi, pojan ja äidin suhdetta pidettiin läheisenä, ja pojan runoissa näkyvää herkkyyttä erityisesti äidiltä saatuna. Pojan lähettäminen oppikouluun Viipurin Reaalilyseoon oli itsestään selvää. Hän jäi kuitenkin pois neljänneltä luokalta, ja suvun piirissä kulkenut perimätieto kertoo, että se johtui konfliktista, kun hän ei suostunut lukemaan venäjää. Toisten tietojen mukaan koulunkäynti oli hänelle kyllä helppoa, mutta hän ei viihtynyt koulussa, vaan halusi Terijoelle siellä käynnistyviin rientoihin.

 

Kodin varallisuus mahdollisti sen, että nuori Mikko Uotinen saattoi osallistua alkavaan kansalaistoimintaan työnteosta ja taloudellisista huolista vapaana. Terijoelle perustettiin 1888 raittiusseura, 1896 työväenyhdistys ja 1896 nuorisoseura. Uotinen liittyi 1898 nuorisoseuraan, jonka puheenjohtaja hän oli vuosina 1902-1905. Hän oli tuolloin vielä alaikäinen. Seuran jäsen oli myös hänen sisarensa Aino Uotinen, joka kuoli nuorena. Työväenyhdistykseen Mikko Uotinen liittyi 18-vuotiaana vuonna 1903.

 

Nuoruusvuodet politiikan huipulla

 

Jo 1904 alkoi Uotisen valtakunnallinen ura, sillä vain 19-vuotiaana hänet valittiin Terijoen työväenyhdistyksen edustajaksi sosialidemokraattisen puolueen Helsingin ylimääräiseen puoluekokoukseen. Tässä kokouksessa hänet valittiin kuusihenkiseen puoluekokousta johtavaan komiteaan. Hän sai toiseksi eniten ääniä tunnetun Yrjö Mäkelinin jälkeen, ja siten enemmän kannatusta kuin monet veteraanit. Hänen kantaansa voi pitää radikaalina. Hän oli nimittäin valtiopäivävaaleihin osallistumista vastaan. Tosin Terijoella, kuten ei maalaisyhdistyksissä yleensäkään ollut edes siihen mahdollisuutta, joten niiden edustajat olivat yleensä vastaan. Silti myös kaupunkien edustajia oli vaalilakon kannalla. Uotinen käytti kokouksessa voimakasta kieltä sanoen mm, että olisi väärin luopua puhtaasta periaatteesta, jotta muutamille puoluetovereille saataisiin valtiopäivämiehen titteli. Hänen mielestään piti luottaa vain omiin voimiin.

 

Vuoden 1905 suurlakko, joka oli ensi sijassa kansallislakko, innosti kovasti tuolloin 20-vuotiasta Uotista. Hänet valittiin taaskin Terijoen ty:n edustajaksi Tampereella 20-22. marraskuuta lakon jälkeen pidettyyn sosialidemokraattisen puolueen ylimääräiseen puoluekokoukseen. Siellä Uotinen esiintyi jyrkkänä ja radikaalina.

 

Kun edellisen puoluekokouksen päätöstä oli rikottu ja jotkut yhdistykset olivat osallistuneet vaaleihin, niin Uotinen vaati sellaisten erottamista. Hän myös esitti yleislakkoa äänioikeusasian ajamiseksi. Siksi päiväksi, kun äänioikeusasia tulisi säätyjen käsiteltäväksi, hän ehdotti kutsuttavaksi Helsinkiin koko maata käsittävän kansalliskokouksen, ja vielä samaksi päiväksi oli julistettava yleislakko. Uotinen myös vaati puolueen lehtiin tiukkaa puoluekuria ja esitti erityistä toimikuntaa tarkastamaan ja muistuttamaan, että lehtien linja pysyi yhtenäisenä.

 

Kokouksessa Uotinen nautti suurta luottamusta. Hän oli ylimääräisiä valtiopäiviä käsittelevän valiokunnan jäsen ja kuului menettelytapavaliokunnan enemmistöön, joka päätti, että puolue suhtautui kielteisesti vaaleihin. Lisäksi hänet valittiin puoluetta kokousten välillä johtavaan puoluehallintoon maaseudun edustajaksi kolmanneksi suurimmalla äänimäärällä. Vain vanha veteraani Eetu Salin ja silloin valittu puoluesihteeri Yrjö Sirola olivat edellä, mutta erittäin tunnettu Kansan Lehden päätoimittaja Yrjö Mäkelin takana. Helsinkiin muuton jälkeen Uotinen valittiin puoluehallinnon toimeenpanevaan valiokuntaan.

 

Vallankumouksen puolestapuhuja

 

Tampereen kokouksesta alkoi vaihe, jolloin Mikko Uotisen vaikutusvalta silloisessa sosialidemokraattisessa puolueessa oli suurimmillaan. Hän oli muuttanut joksikin aikaa Helsinkiin Työmiehen toimittajaksi. Hän kirjoitti vallankumouksesta, hyvin tunneperäisesti, mutta vähän epämääräisesti. Esim. Työmiehessä 23.12.1905 hän kirjoitti otsikolla Punaiset sävelet artikkelin, joka sisälsi suorastaan vallankumousmystiikkaa. Siinä tosin oli epäselvää, olisiko vallankumous ensi sijassa tsaarinvaltaa vastaan vaiko yhteiskunnallinen vallankumous Suomessa. Tällöin Uotisen vallankumouksellisuus ulottui väkivallan hyväksymiseen, jopa ihailuun. Kun punakaartin piirissä oli tapahtunut kostomurha, niin Uotinen kirjoitti, että murhaaja oli tehnyt kansalaisvelvollisuutensa  ( Työmies 17.2.1906 ) Rikosoikeuden professori Allan Serlachius polemisoi lehdessä 9.3.1906 Uotisen käsityksiä vastaan. Tällöin Työmies puolusti kahdessakin kirjoituksessa (14.3. ja 16.3.1906) Uotisen kantaa.

 

Uotinen arvosteli punakaartin kevätlehdessä sitä, että Karjala-lehti oli tuominnut työläisaktivisteista irtautuneiden ryhmien väkivaltaiset ryöstöt ja päässyt sillä tavoin Novoje Vremjan palstoille myönteisessä sävyssä.

 

Talvella 1906 Uotinen oli yhteistoiminnassa venäläisten vallankumouksellisten kanssa ja osallistui 6.2.1906 Terijoella näiden pitämään kokoukseen. Mukana oli myös punakaartin sihteeri Jussi Tuominen. Viaporin kapina ja sen loppuvaiheissa tapahtunut punakaartin ja suojeluskunnan sekä Viaporista tulleiden kapinallisten venäläisten merisotilaiden yhteenotto vaikutti Uotiseen. Oulun puoluekokouksessa, joka ajoittui Viaporin jälkeen, Uotinen suhtautui aikaisempaa varovaisemmin yhteistoimintaan venäläisten vallankumouksellisten kanssa.

 

Kiihkon kausi jää taakse

 

Vuoden 1906 syksyllä Oulussa pidetyssä sosialidemokraattisen puolueen puoluekokouksessa Mikko Uotinen oli puoluehallinnon edustajana. Hän oli kokouksen keskeisiä henkilöitä, muun muassa kokouksen sihteeri, joka sitten toimitti painosta puoluekokouksen paksun pöytäkirjan. Tässä kokouksessa Uotisen rooli oli muuttunut aikaisempaan verrattuna. Hän ei ollut enää samalla tavoin innostunut nuori radikaali kuin aikaisemmin, vaikka olikin yleensä samalla kannalla kuin tuolloin puolueeseen liittyneet nuoret. Puolueen yleislinjahan, jota Uotinen edusti, oli jyrkkä ja korosti luokkataistelua ja luokkatietoisuutta. Niinpä Uotinen menettelytapatoimikunnan jäsenenä vaati muiden nuorten tapaan Mechelinin perustuslailliseen senaattiin mennyttä J. K. Karia erotettavaksi puolueesta. Lisäksi hän ehdotti, etteivät puolueen jäsenet saisi mennä valtion komiteoihin, mutta kokous piti ehdotusta liian jyrkkänä ja hylkäsi sen. Radikaaleista mielipiteistään huolimatta Uotinen oli muuttanut sikäli kantaansa, että hän suhtautui varauksellisesti yhteistyöhön Venäjän vallankumousliikkeen kanssa. Hänen, kuten puolueen enemmistön, kanta oli ettei Suomen työväenliikkeen julkisia toimintamahdollisuuksia saanut asettaa tällä yhteistyöllä vaaraan. Hän myös suhtautui epäilleen punakaartiin ja hyväksyi puolueen julistuksen, jossa se katsottiin hajonneeksi. Samassa yhteydessä hän arvosteli aseellista porvarillista Voima-liittoa ja sai siitä kokouksessa hyvä-huutoja ja kättentaputuksia.

 

Tässä vaiheessa Uotinen suhtautui varovasti aseelliseen toimintaa tsaarinvaltaa vastaan. Hän puhui vahvasti raittiuden puolesta, mutta ei hyväksynyt vaaliliittoa raittiusväen kanssa. Hän kuului menettelytapavaliokuntaan, joka oli ehkä tärkein kokouksen valiokunta ja oli siinä niin keskeinen, että esitteli sen ponnen. Valiokuntaan kuului nuorista Uotisen ohella mm. O. V. Kuusinen ja veteraani Taavi Tainio. Kokouksen lopuksi Uotinen valittiin puolueneuvostoon Viipurin itäisestä vaalipiiristä.

 

Kokouksen pöytäkirjassa on mielenkiintoinen tieto, että Uotinen suomensi tervehdyksen, jonka oli lähettänyt venäläisten sotilaiden keskuudessa valistustyötä tekevä toimikunta. Omaiset ovat kuitenkin sanoneet, ettei Uotinen osannut venäjää.

 

Valtakunnanpolitiikasta Kannaksen herättäjäksi

 

Mikko Uotinen oli vielä mukana vuonna 1909 pidetyssä Kotkan puoluekokouksessa, mutta hän oli selvästi irtautumassa sosialidemokraattisesta puolueesta. Oulun kokouksessa oli nimittäin tehty päätös, että puolueen jäsen ei saanut mennä toimittajaksi porvarilliseen lehteen. Uotinen oli perustamassa 1908 Terijoki-lehteä ja oli lehden ilmestymisvuodet 1908-1909 sen päätoimittaja. Niinpä Kotkan puoluekokouksessa toinen karjalainen Eino Pusa oli sitä mieltä, että Uotinen oli tällä teolla eronnut puolueneuvostosta, ja piirisihteeri Sipi katsoi jopa, että hänet oli erotettu puolueesta. Puoluesihteeri Matti Turkian mukaan Uotiselle oli lähetetty kokouskutsut, ja siten hän kuului edelleen puolueeseen. Puoluekokous kuitenkin toisti sen, ettei puolueen jäsenellä ollut oikeutta mennä porvarillisten lehtien palvelukseen.

 

Uotinen palasi Terijoelle vuoden 1906 lopussa. Tuolloin hänen toimintakenttänään ei ollut enää samalla tavoin sosialidemokraattinen puolue, vaan hän paneutui koko tarmollaan ja innostuneena kotipaikkakuntansa asioihin. Hänellä oli keskeinen asema Terijoen yhteiskoulun käynnistämisessä, ja hän oli sen johtokunnan puheenjohtaja 1907-1909. Edellä todettiin, kuinka hän oli perustamassa Terijoki-lehteä, ja sitä ennen, vuosina 1903 ja 1905, hän oli puuhaamassa laulujuhlia, joita jatkettiin vielä 1910 ja 1913. Hän oli jo ajanut Terijoen erottamista omaksi seurakunnakseen ja sittemmin kunnaksi. Kun tavoite toteutui, hänet valittiin kuntakokouksen puheenjohtajaksi.

 

Kotipaikkakunnan ja Karjalan asioiden tullessa tärkeimmiksi Uotisen huolestui ensin Terijoen ja koko Kannaksenkin venäläistymisestä. Huvilapalstojen samoin kuin maatilojen myynti venäläisille lisääntyi nopeasti. Venäläisiä yrityksiä ja niiden mukana myös venäläistä työvoimaa tuli Kannakselle. Uotisen mielestä tätä kaikkea oli vastustettava, ja hän kirjoitti asiasta lentokirjasen vaatien Kannakselle suomalaista pääomaa.

 

Varsinainen taistelu alkoi siitä, että Venäjän ministerineuvosto 25.8.1911 teki päätöksen Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjien liittämisestä Pietarin kuvernementtiin. Tätä hanketta vastaan Uotinen organisoi vastarintaa.

 

Hän kirjoitti taistelukirjasen Uhatut pitäjät, jossa hän käsitteli näiden pitäjien historiaa ja erottamisasian etenemistä Venäjän ministerineuvostossa. Toinen vastarinnan muoto oli kerätä näistä pitäjistä allekirjoittajia vastalauseadressiin. Nimiä kertyi kaikkiaan 9 260, ja adressi toimitettiin kuvernöörille. Tällöin Uotisen ja työväenliikkeen tiet erosivat yhä selvemmin, sillä viipurilainen Työ-lehti vähätteli adressihanketta. Mikko Uotinen olisi halunnut, että työväenliike ja porvarilliset piirit olisivat tässä puolustustaistelussa olleet samassa rintamassa.

 

Nousu tsaarin virkakoneistoa vastaan

 

Uotisen konflikti tsaarinvallan kanssa jatkui, kun hän vuonna 1912 kuntakokouksen puheenjohtajana kieltäytyi esittelemästä venäläisen ravintoloitsija Timofejevin anomusta saada anniskeluoikeudet Bellevue-nimiseen ravintolaansa. Yhdenvertaisuuslakiin nojaten kuvernööri oli myöntänyt nämä oikeudet ja velvoitti Uotisen esittelemään asian kuntakokoukselle. Uotinen kieltäytyi vedoten siihen, ettei yhdenvertaisuuslaki ollut laillisessa järjestyksessä syntynyt. Tällöin kuvernööri  määräsi sakon. Uotinen jatkoi kieltäytymistään kuntakokouksen hyväksyessä hänen kantansa ja sakon noustessa. Tämän lisäksi Uotinen sai puoli vuotta vankeutta Yön valmu -runosta, joka tulkittiin majesteettirikokseksi. 

 

Pietarin piirioikeus tuomitsi Uotisen kahdeksaksi kuukaudeksi Krestyn vankilaan. Hänen sinne lähdöstään paisui suuri mielenosoitus, ja saattajia oli paljon sekä Terijoella että Kuokkalassa. 

 

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Uotinen määrättiin karkotettavaksi Raivolaan, joka oli linnoitusalueen ulkopuolella. Terijoki oli julistettu kuuluvaksi Kronstadtin linnoitusalueeseen. Viranomaisten toimenpiteet eivät lannistaneet Uotista, vaan hän jatkoi vastarintaa osallistumalla jääkärivärväykseen ja siihen liittyvään salaiseen toimintaan.

 

Veljessodan raskaat ajat

 

Tsaarinvallan kukistuminen loi uusia näköaloja, ja Uotinen oli siitä innostunut.

 

Jatkossa hän pettyi sosialidemokraattien ja venäläisten sotilaiden yhteistyöhön. Hänhän oli ollut jo kauan sitä mieltä, että kaikki venäläiset olivat uhka eikä Suomen ja Karjalan kannalta voinut olla erilaisia venäläisiä. Niinpä hän suhtautui syksyllä 1917 empien yhteistyöhön sosialidemokraattien kanssa suojeluskunta-asiassa. Suojeluskuntaahan kaavailtiin Terijoella porvarillisten ja sosialidemokraattien yhteiseksi. Uotisen mielestä suunnitelma sisälsi kuitenkin liikaa riskejä. 

 

Sosialidemokraatit saisivat näin tietoa, jota he myöhemmin käyttäisivät hyväkseen. Hän oli menettänyt luottamuksensa sosialidemokraatteihin, ja siihen vaikuttivat näiden suhteet venäläisiin sotilaisiin. Vielä marraskuun 1917 suurlakon aikaan Uotinen suhtautui Terijoen punakaartiin varovasti. Hän katsoi, että siltaa voitiin jotenkin rakentaa ja että oli toimittava harkiten, varsinkin kun venäläisillä oli suuri ylivoima.

 

Uotinen kääntyi jyrkästi punaisia vastaan Terijoella tapahtuneiden rautatieläisten murhien takia. Varsinkin sodan jälkeen julkaisemassaan kirjasessa Punaisen päivän päättyminen Terijoella Uotinen nimitteli punaisten rintamalohkon päällikköä Heikki Kaljusta Veri-Kaljuseksi ja samasti muutkin punaiset häneen. Kaljunen oli omin käsin surmannut viisi valkoista aseetonta vankia ja oli tässä suhteessa poikkeuksellinen henkilö punaisten rintamapäälliköiden joukossa. Kaikkiaan punaisten Terijoen esikunnan toimesta murhattiin 13 valkoista. Uotinen piti paikallista punaista johtajaa Jooseppi Kaurasta huligaanina. Erityisen raskaasti Uotinen otti ylioppilas Esa Mustosen murhan, jota hän piti paikallisten ilmiantajien aikaansaamana. Sittemmin Uotisen onnistui siirtyä valkoisten rintamalle, ja hän osallistui Raudun taisteluihin.

 

Sodan jälkeen Uotinen esiintyi puhujana ja runojen kirjoittajana lukuisissa sankarihautajaisissa. Kaikissa hänen tilityksissään oli vahva venäläisvastaisuus. Se oli syntynyt jo ennen vuotta 1918, mutta se vain vahvistui vuoden 1918 tapahtumista. Siihen liittyi vahva Suur-Suomi-ajatus niin lehtikirjoituksissa kuin puheissakin. Hän oli vuoden 1918 sodan jälkeen innokas kuningasvallan kannattaja, ja hankkeen kaatuminen lisäsi hänen pettymystään. 

 

”Pienentyy mun ympär' elon piiri” (Eino Leino)

 

Vuonna 1919 Uotinen siirtyi Laatokka-lehden päätoimittajaksi Sortavalaan ja toimi tässä tehtävässä kaksi vuotta, 1919-1920. Hän osallistui Sortavalassa yhteiskunnalliseen toimintaan ollen mm. raatimiehenä ja suojeluskunnan valistusohjaajana. Sortavalassa ollessaan hän avioitui Lahja Hautalan kanssa. Terijoelle palattuaan hän oli vielä keskeinen järjestelijä vuoden 1923 laulujuhlissa, mutta niiden jälkeen hänen toimintatarmonsa herpaantui. Vuoden 1918 tapahtumat ja niihin liittyneen kansalaissodan hän koki sisäisesti raastavana, samoin kuin esimerkiksi Eino Leino. Ester Kähönen käyttää luonnehdintaa ”sammunut” hänen viimeistä vuosistaan.

 

Mikko Uotinen kuoli pitkään sairastettuaan huhtikuussa 1931 vain 46-vuotiaana. Sekä Terijoella ilmestyneessä Kannaksen Lehdessä että Karjalassa hänestä julkaistiin laajat muistokirjoitukset. Vuonna 1937 hänelle pystytettiin muistomerkki Terijoelle, ja silloin taas paljon kansaa liikkeellä.

 

Kirjallista tuotantoa ja muuta toimintaa 

 

Mikko Uotinen oli lyhyen elämänsä aikana aktiivinen kirjoittaja ja erityisen vetoava puhuja. Kirjoittaminen alkoi poliittisella lentokirjasella Ei kahleita kansalle, joka oli Sosialidemokraattisen puolueen puoluehallinnon kirjasia 1906. Sitten seurasi useita runokokoelmia, mm Elämän kannel 1906, Kevätvirroilta 1907, Iltarunoja ja Korven sankarit vuonna 1908 sekä Kesäyön taikoja 1912.

 

Omassa lajissaan mielenkiintoinen on myös vuonna 1908 kokonaisuutena julkaistu Matkakirjeitä, joka ilmestyi aluksi 1906 Työmies-lehden alakertana. Siinä Uotinen kuvaa elävästi matkojaan Eurooppaan. Varsinkin heimokansa Unkari ja sen taistelu itsenäisyytensä puolesta innosti häntä. Ulkomaille matkustaminen oli silloin harvinaista, ja jo Ruotsista Uotinen teki kiinnostavia havaintoja, tällöin erityisesti sen työväenliikkeestä. Uotisen mukaan se ei ollut tarpeeksi proletaarinen, vaan teoreettinen. Berliinissä häntä ihmetytti 30 teatteria ja Unkarissa esimerkiksi se, että 20 pennillä sai syödä viinirypäleitä kyllikseen. 

 

Toisen teosryhmän muodostavat Kannaksen uhanalaisuutta korostavat ja tsaarinvallan toimia vastaan suunnatut kirjaset ja juhlarunot. Kirjasessaan Kannaksen koteihin vuonna 1910 Uotinen mm. arvosteli Terijoen oluttehdasta. Vuonna 1911 ilmestynyt Uhatut pitäjät Kivennapa ja Uusikirkko oli ministerineuvoston päätöstä vastaan tähdätty. Saman vuoden Karjalatar oli juhlaruno Viipurin läänin muun Suomen yhteyteen palauttamisen 100-vuotisjuhlaan Käkisalmessa. Kannaksen kohtalo -kirjasessa vuodelta 1912 Uotinen arvosteli maan myyntiä venäläisille ja suri Etelä-Kannaksen joutumista vierasmaalaisten omistukseen. Lähelle tätä aihepiiriä tuli kaksi historiallisia kirjasta, Larin Parasken elämäkerta vuodelta 1908 ja Kuvailuja Raudun pitäjästä vuodelta 1916. Se lähti lähtien Eino Leinon sanoista: Rautu on rautaa.

 

Oman ryhmänsä Uotisen tuotannossa muodostivat vuoden 1918 kevään sankarihautajaisiin ja joihinkin muihin juhliin kirjoitetut ja usein hänen itsensä niissä esittämänsä puheet ja runot. Näitä olivat mm. puhe Johannes Pusan hautajaisissa Pyhäjärvellä 30.3.1918, Raudun valloituksen juhlassa 13.4.1918 ja Käkisalmen vapausjuhlilla 9.6.1918. Muita juhlia varten oli mm. Sortavalassa vuonna 1920 pidettyyn Kalevala-juhlaan laadittu runo Kun ei kuuta, aurinkoa, Kansa pohjosen povessa. Samoilla linjoilla olivat 1920-luvun kirjaset ja runot: Kannas kaunis, surun kaunis vuodelta 1922, Valkoisten ristien maa vuodelta 1925 ja Vapaa Karjala. Niissä oli vahva kansallinen paatos, joka kohosi Suur-Suomen ennakoimiseen ja ylistämiseen. Samaan aihepiiriin kuului vielä vuoden 1918 tapahtumia käsittelevä kirjanen Punaisen päivän päättyminen Terijoella.

 

Palattuaan Terijoelle Uotinen oli vuonna 1923 vielä kerran keskeinen henkilö, kun puuhattiin Terijoen laulu-, soitto- ja urheilujuhlia. Näihin 23-25.6.1923 pidettyihin juhliin Uotinen valmisti juhlarunon Kotikummun kunniaksi, jonka hän myös esitti. Sen jälkeen ilmestyi vielä kirjanen Valkoisten ristien maa.

 

Mikko Uotisen elämäntyöstä; yhteenveto

 

Uotinen aloitti monelle taholle ulottuvan aktiivisen toimintansa hyvin nuorena. Jossakin mielessä voidaan puhua jopa ihmelapsesta tai ehkä pikemmin ihmenuorukaisesta, sillä jo alle 20-vuotiaana hän osallistui ei vain paikalliseen, vaan myös valtakunnalliseen kansalaistoimintaan. Samaan aikaan hän kirjoitti runoja ja esitti niitä sekä laati lehtikirjoituksia ja lentokirjasia. Uotisen nopea nousu sosialidemokraattisessa puolueessa selittyy hänen innostuksestaan ja kyvystään sekä sanan- että kynänkäyttäjänä. Suurlakkovuoden 1905 ja seuraavan vuoden 1906 aikana Suomessa tapahtunut raju aatteellinen ja poliittinen nousu tempasi herkästi innostuvan Mikko Uotisen mukaansa. Hän omaksui yhtä aikaa kaksi ajankohdan suurta aatevirtausta, sosialismin ja kansallisuusaatteen. Molemmat hän sisäisti. Molempia hän viljeli jyrkkiäkin ilmaisuja käyttäen, mutta myös sitten tasaantuen vastuulliseksi. Kun nämä suurten aatteiden vaatimukset joutuivat ristiriitaan, niin Mikko Uotinen karjalaisena ja rajan miehenä valitsi kansallisuusaatteen. Vaikka työväenliike olikin hänen laillaan jyrkästi tsaarinvaltaa vastaan, hän varsinkin jatkossa halusi, että työväenliike ja porvarilliset olisivat yhteisessä rintamassa.  Kun luokkataistelua painottava työväenliike halusi olla omalla linjallaan, alkoi etääntyminen, joka kulminoitui vuonna 1918 jyrkkään vastakkainasetteluun. Mikko Uotisesta tuli valkoisen Suomen ja Suur-Suomen runoilija. Hänelle Venäjä ja venäläiset olivat uhka, olivat nämä sitten valkoisia tai punaisia. Vuoden 1918 veljessota vaivasi Mikko Uotista samalla tavoin kuin Eino Leinoa. Se oli osatekijä varhaiseen ”sammumiseen”. Mikko Uotisen aikaisemmin niin monissa asioissa näkynyt toimintatarmo hiipui, kun hän oli vasta noin 40-vuotias. Toki pitkällinen sairaus myös nujersi lahjakkaan miehen.

 

Kolmessa vaiheessa ja kolmen asian puolesta Mikko Uotinen teki kokosydämisesti työtä ja suorastaan taisteli. Ensin olivat sosialismin aatteesta nousevat vaatimukset, sitten Karjalan ja erityisesti Kannaksen puolustaminen tsaarinvallan ja myös yleensä venäläisyyden uhkaa vastaan ja lopuksi kamppailu valkoisten voiton, Suomen itsenäisyyden ja Suur-Suomenkin puolesta. Näin Mikko Uotinen siirtyi ehkä vähän mekaanisesti ajatellen vasemmalta oikealle, jopa äärivasemmalta äärioikealle. Tämän laajojen tavoitteiden politiikan rinnalla oli koko ajan toiminta kotiseudun puolesta. Siinä hän oli mukana monessa, ja terijokelaiset muistavatkin hänet tässä suhteessa riidattomasti. Poliittinen liikkuvuus ja kodittomuus on johtanut siihen, ettei ole oikein ollut hänen muistonsa vaalijaa.

 

Lähteitä: