Terijoki

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

» Kellomäen rautatieasema

 

Kellomäki panee mielikuvituksen liikkeelle

Pekka Hirvi

 

Terijoki - Kellomäki

Kellomäen asema, kylän kohtaamispaikka

 

Synnyin Terijoen kunnan Kellomäen kylässä Rautatiekadun ja Kauppakadun kulmatalossa kesäkuun lopulla 1932 noin kello 8 aamulla. Oli häikäisevän kaunis kesäaamu - kuten muistini mukaan aina kesäisin Kellomäellä - ja Pullise Lempin (= Lempi Jylli) kertoman mukaan isäni Antti Hirvi oli syöksynyt ulos Kannaksen Osuusliikkeen myymälän ovesta kädet ojossa ja kasvoillaan autuas virnistys huutaen kaiken kansan kuultavaksi: “Meillä on poika, toinen poika!” - Pullise Lempi puolestaan oli Kellomäen aseman edessä mansikoita myymässä ja odottamassa kesävieraitten ja paikallisten asukkaiden tuloa kauppa-asioille kylän kauppakujille rautatien pohjoispuolelle.

 

Syntymästäni en muista mitään ja vähäisiä ovat henkilökohtaiset muistikuvat muustakaan Kellomäestä, joten olin jokseenkin hämmentynyt, kun syksyllä 2001 terijokiseuralaisten kokouksessa minua pyydettiin kirjoittamaan internetin Terijoki-sivuille lyhyt selostus Kellomäestä. Muistanhan syntymäkyläni vain 7-vuotiaana evakkoon joutuneen pojankoltiaisen näkövinkkelistä. Itseäni vanhempia kellomäkeläisiä on elossa vain kourallinen, mutta sen verran kuitenkin, että sain yhtä tietoa sieltä ja toista täältä, joten kuva Kellomäestä alkoi vähitellen kirkastua ja kiehtoa mieltäni yhä enemmän. Aloin jo ihmetellä, miksei tämän kylän, eräänlaisen “yhtä köyttä-yhdistyksen” ihmisistä ja vaiheista ole kirjoitettu yhtään romaania. Aiheita ei totisesti olisi puuttunut.

 

Kellomäestä kerrottaessa ei tarvitse tutkia muinaishistoriaa eikä vanhoja asiakirjoja. Kylällä ei nimittäin ole minkäänlaista menneisyyttä ennen 1870-lukua. Pelkkää kuivaa lähes asumatonta hiekkakangasta Kivennavan kunnassa Terijoen kylän laidoilla. Synnystään samoin kuin nimestään Kellomäki saa kiittää Helsinki-Pietari-radan rakentamista vuosina 1868 - 1870. Mäellä, viitisen kilometriä Terijoen asemalta Pietariin päin oli rautatienrakentajien työmaakello, jolla ilmoitettiin työn alkaminen ja päättyminen sekä ruokatauot. Tuo kello antoi mäelle nimen. Asutuksen lisääntyessä katsottiin aiheelliseksi perustaa samalle kellomäelle asemalaituri v. 1901 ja reilua vuotta myöhemmin asema, ja niin pääsi Kellomäkikin maailmankartalle. - Julkinen liikenne toimi mainiosti, logistiikka pelasi, vakituinen asujaimisto lisääntyi ja ennen muuta Kannaksen valloittivat tuhannet ja taas tuhannet pietarilaiset kesäasukkaat, suurin osa näistä tietysti venäläisiä, mutta paljon oli myös muita kansallisuuksia, mm. Pietarissa asuvia suomalaisia. Käsittämättömältä tuntuu lukea, että Terijoen rautatieasema oli maassamme Helsingin jälkeen toisena matkalippujen myynnissä tai että Terijoen alueella arvioitiin v. 1908 olleen 55.000 lomanviettäjää - omia vakituisia asukkaita 2400. Vuonna 1914 paikkakunnalla oleskelleiden ulkomaalaisten lukumääräksi arvioitiin jo 140.000.

 

Rikas pietarilainen yläluokka siis hurmaantui Suomenlahden rannikon ihanista maisemista, hyvästä, terveellisestä ilmastosta ja Kellomäen rauhallisesta ympäristöstä ja alkoi rakennuttaa niin Kellomäelle, Terijoelle kuin muuallekin Kannakselle hienoja kesäasuntojaan, ns. pitsihuviloita, ja jonkun verran myös ympärivuotiseen käyttöön sopivia asuntoja. Tonttikauppa ja -keinottelukin kävi kuumana, ja pietarilaisten kiinteistövälittäjien “avaimet käteen”-huvilapakeketit tekivät kauppansa. Maapala saattoi vaihtaa omistajaa moneen kertaan, vaikkeivät omistussuhteet olleet edes täysin selvillä. Ammattitaitoisten rakennusmiesten kysyntä oli valtavaa, ja paikkakunnalle alkoi hakeutua väestöä myös kanta-Suomesta. Osa alkuperäisväestöstä oli ensialkuun hieman varautunutta, ikään kuin sivustakatsojan ja seuraajan roolissa, mutta hyvin pian oivallettiin kehityksen tuomat mahdollisuudet ja lähdettiin karjalaisella joustavuudella leikkiin mukaan. Uskomattomia ovat ne tarinat, joita kerrotaan kellomäkeläisten kyvystä hyödyntää huvila-asutusta. Vaikka rikkailla venäläisillä oli palveluskuntansa mukanaan, työllisti jo elintarvikehuolto muiden palveluiden, huolto- ja korjaustöiden ohessa paikkakunnan väestön lähes täydellisesti. Kymmenittäin ellei sadoittain isvossikoita seisoi sesonkiaikaan aseman edessä odottelemassa kyydintarvitsijoita, ja huviloiden talvinen vahtiminen työllisti melkoisen joukon “vorniekkoja” eli eräänlaisia talonmiehiä. Rahaa tuli paljon ja melko helposti. Hyvinvointi kasvoi.

 

Huvila-asutuksesta puhuttaessa Kellomäki oli aivan erikoisasemassa: kylää varten laadittiin nimittäin jo ennen rakennusbuumin alkua yksityiskohtainen ruutuasemakaava, joka on vielä kylässä selvästi seurattavissa, vaikka huvilat, kaupat ja suomalaisten asuintalot ovat rappeutuneet, hävinneet tai häviämässä. Asemakaavan laati Viipurin läänin maanmittauskonttorissa työskennellyt varamaanmittari Elias August Piponius. - Kellomäelle ei siis rakennettu taloja miten sattuu vinksin vonksin vaan sievään siistiin järjestykseen ruutukaavan mukaan puutarhatonteille. Kaava oli totisesti tarpeen, sillä enimmillään laskettiin huviloita olleen Kellomäellä noin 800. Tämän lisäksi vielä vakituisesti asuneiden (enimmillään muutama sata henkeä) suomalaisten asuintalot ja muut kiinteistöt, kaupat ja tuotantolaitokset. - Puutarhat sinänsä olivat oma lukunsa. Venäläishuviloiden puutarhoja rakentamassa oli ammattitaitoisia latvialaisia ja virolaisia puutarhureita. Kasvit tuotiin ulkomailta ja mullatkin Venäjältä. Eihän kuivalla mäntykankaalla olisi mikään kasvanut. - Asemakaavan mukaisesti huvila-asutus keskittyi rautatien ja merenrannan väliselle alueelle, kaupat ja suomalaisasutus olivat radan toisella puolella.

 

Ensimmäinen maailmansota, Suomen itsenäistyminen, kansalaissota sekä erityisesti Venäjän vallankumous ja yhteyksien katkeaminen Pietariin tekivät lopun näistä makean leivän päivistä. Niin kellomäkeläiset kuin muutkin Terijoen alueen kylät olivat maailmansodan jälkeen todella hätää kärsimässä. Tyhjiä huviloita ja villiytyviä puutarhoja kyllä riitti, vapaudesta ja itsenäisyydestä iloittiin, mutta huoli jokapäiväisestä leivästä oli päällimmäisenä. - Aivan pian alkoi kuitenkin muun Suomen, erityisesti Helsingin lehdissä ilmestyä kirjoituksia Kannaksen kultahiekoista. Yhtenä innokkaana kirjoittajan oli “Isokeisari” Ernst Lampen, joka suositti alueelle synnytettäväksi suomalaista huvila-asutusta, olihan pitkin Terijoen rannikkoa suunnaton määrä valmiita käyttämättömiä huviloita. Huutoon vastattiin, ja niin alkoi Kannaksella vuosi vuoden jälkeen jatkuva ja kasvava kesävieraskausi. Alkoi myös Kellomäen kultakausi.

 

Kellomäellä oli onni saada kylän toimintaan ja kehittämiseen mukaan idearikkaita ja paikkakunnan hyvinvoinnista kiinnostuneita henkilöitä. Nämä olivat osin alkuperäisiä paikkakuntalaisia, osin muualta Kannakselta tai eri puolilta Suomea muuttaneita, Venäjän vallankumousta paenneita sekä sotaväen tai rautatien mukanaan tuomia miehiä ja naisia. Kielilajitelmakin oli melkoinen. Kylän kokoontumispaikalla eli asemalla saattoi kesäiltana kuulla yhtä aikaa ainakin suomea, ruotsia, saksaa, venäjää, puolaa, jotain turkinsukuista kieltä ja jopa jiddishiä. Vastaavasti uskontoja oli melkoinen määrä. Nykyisin paljon puhuttu rasismi oli Kellomäellä täysin tuntematon käsite. Tosin leikkimieliset lausahdukset olisi ehkä silloin tällöin voitu tulkita rotu- tai kieliennakkoluuloiksi. Mutta huumorilla näistäkin tilanteista selvittiin. - Kylän yhteishenki oli merkillisen suuri, kun ottaa huomioon väestön erilaiset taustat. Tapahtumien järjestelyihin osallistuivat niin kyläläiset kuin kesävieraatkin.

 

Kylän elinkeinoelämä alkoi taas pyöriä. Suuri - nyt lähinnä suomalainen - kesävierasjoukko tarvitsi jokapäiväisen elämänsä pyörittämiseen kaikenlaista pientä ja suurta, joten palveluelinkeinot kukoistivat. Huviloita ostettiin, vuokrattiin ja korjattiin, ja niitä myös myytiin, purettiin ja lähetettiin sadoittain muualle Suomeen. Saha ja siihen liittyvä toiminta tarjosi miehille työtä, samoin pari kutomoa naisille. Erillisen pioneerikomppanian tarpeet pyrittiin tyydyttämään lähiseutujen tuotteilla. Talvi oli hiljaista aikaa, joskin Kellomäellä olivat tällöinkin omat erikoiset vieraansa, mm Ilmari Kianto.

 

Erilainen yhdistystoiminta oli myös merkittävää. Erityisesti on mainittava Kellomäen-Haapalan VPK, joka ei keskittynyt ainoastaan palojen sammuttamiseen, vaan touhusi juhlien järjestäjänä ja jopa seuratalon rakentajana, rautatien lähellä, 4. ja 5. kadun välisellä alueella ollutta taloa ei tietenkään valitettavasti enää ole. VPK:n alaosastona oli urheiluseura, ja ainutlaatuista oli “palokuntalaisten” ja kesäasukkaiden yhteinen näyttämötoiminta. Martat olivat myös aktiivisesti mukana Kellomäen elämässä. - Kellomäen-Haapalan VPK:n kesäjuhlia on muuten vietetty vielä vuosikymmeniä sodan jälkeen Järvenpäässä - sen seuratalon sotakorvausrahoilla! - ja monen vanhan kellomäkeläisen lapsenlapsetkin ovat niissä ottaneet ensimmäiset tanssiaskeleensa! Osoitus kellomäkeläisten yhteishengestä tämäkin.

 

Vanhoista mustavalkoisista valokuvista ei saa käsitystä Kellomäen luonnon ja ympäristön vehmaudesta ja meren rannan kauneudesta. Merikadun mäki alas rantaan oli 30-luvulla todellinen kasvinkerääjän aarreaitta. Ylärinteestä löytyi kuivan kangasmaan kasveja, merenrantakosteikoista taas kasveja, joita ei ollut missään muualla Suomessa - kiitos villiytyneiden vanhojen venäläispuutarhojen.

 

Vanhoja venäläisiä huviloita jäi myyntitoiminnasta huolimatta melkoinen määrä paikoilleen. Niiden omistussuhteiden selvittäminen vaatisi jo oman kirjoittamisensa. Erikoisin huviloista oli Harppulinna, joka valitettavasti tuhoutui sotien aikana. Mutta huvilan laaja, tietystikin täysin villiintynyt puutarha tarjoaa tänä päivänäkin kasvientuntijalle ainutlaatuisen elämyksen, samoin kuin Fabergén ja monien muiden kuuluisuuksien tontit. Saappaat jalkaan ja kasviretkelle, mars!

 

Entäpä se Kellomäki, jonka 7-vuotias poika muistaa tai josta vanhemmat ja läheiset ovat kertoneet:

 

Talvi, oliko sellaista ollenkaan? Oli toki. Oli valtavat ahtojäät rannoilla ja lunta melkein pienen pojan kaulaa myöten. - Mutta päällimmäisenä muistoissa on kuitenkin aina kesä. Se alkoi, kun kesävieraat tulivat kesäkuun alussa. Kannaksen Osuusliikkeen Kellomäen myymälä oli juuri asemaa vastapäätä ja olohuoneemme ikkunasta näimme aina junan lähdettyä asemalaiturilla sillä kertaa saapuneet. Muistan vanhempieni kommentit: ahaa, nuo tulivat jo nyt, mitä, eivätkö ne tulleetkaan. Kesävieraiden saapuminen merkitsi myös meille todellista kesän alkamista. - Ja jo seuraavana päivänä olivat eilen saapuneet kaupassamme ja juttua piisasi.

 

Terijoki - Kellomäki

Kanoottiretki Kellomäen rannassa

 

Kesää oli myös sunnuntaiaamuinen kävelyretki rantaan. Mukana olivat huovat, eväät, aurinkovoide Nivea ja sitten tietysti tärkein: limonaadipullot patenttikorkilla tai ihan oikealla korkilla ja rautalankasidoksella varustettuna. Ensin vähän matkaa Merikadun tasaista osaa ja sitten hurjan suuri mäki alas rantaan. (Ei se nyt kyllä enää nykyisin näytä niin kovin suurelta.) Pukukoppimme odotti rannassa puron mutkassa. Kopilla oli vain kummallinen paha tapa hävitä joskus syysmyrskyjen aikaan meren syövereihin. Rantaan mennessä oli kaksi merkittävää maamerkkiä: Aarvan kutomo mäen päällä oikealla ja melkeinpä vastapäätä Samsonovin huvila. Aarvan kutomo on häipynyt, Samsonovin huvila on vielä pystyssä rappeutuneena, mutta edelleenkin varsin näyttävänä. Käykää katsomassa.

 

Eikä merenranta suinkaan ollut ainut uimapaikka. Toisinaan menimme Haukijärvelle ja olimme samalla Häyrysten vieraina. Isä Häyrynen toimi valtion metsien metsänvartijana ja oli kaikkien ystävä.

 

Kesävieraille tarpeellisista palveluista kerrottaessa on ehdottomasti muistettava Havian Joska ja hänen avovaimonsa Helmi. Joskalle olivat kesävieraat hankkineet oikean virkahatun, jossa luki “Kantaja”. Joskalle ei luoja ollut antanut ihan kaikkea tuolta järjen puolelta, mutta kesävieraiden tavarat hän kuljetti kottikärryillään varmasti perille. Kellomäellä asustellut Matti Haupt teki Joskasta peräti patsaan, joka ilmeisesti lienee nykyisin jossakin Ruotsissa. Ei ihmisen kuuluisaksi tuleminen ole aina henkisistä lahjoista kiinni.

 

Muita pienen pojan mielessä säilyneitä unohtumattomia asioita oli esimerkiksi aina aamulla aikaisin oli kauppamme nurkalle tullut Anjuska, kalakauppias, tärkeä henkilö minulle ja muille kalaruoan ystäville.. Ja entäpä sitten radan aidan vieressä vaikuttanut jäätelökauppias! Viidelläkymmenellä pennillä sai jo kohtalaisen jäätelöannoksen, mutta markan annos oli todellista ylellisyyttä. Kuvitelkaapa vain: kuuma kolmekymmenluvun lopun kesäpäivä, kuusi-seitsenvuotias poika ja annos jäätelöä. Aah! Ja Aleksejeffin sitnikka, lähes puolimetrinen vehnäleipä tuoksuu vieläkin nenässä ja maistuu kielellä. Tscherdakoffin lihat. Ja sitten vielä kylän erikoisuus: Eeva Kaposen leipomon aasi, joka hoiti omin toimin, itsenäisesti leipien jakelukierroksen palaten sitten takaisin kotiinsa. Sitä kyllä moni vieras katseli suu auki.

 

Paraatit erillisen pioneerikomppanian kentällä olivat pienelle pojalle elämän huippuhetkiä. Oli suorat rivit, musiikkia ja senaikaisia komeita univormuja, kenraali Kivekäs arvomerkkeineen ja sympaattinen silloinen kapteeni, erillisen pioneerikomppanien päällikkö Olanti. Myös naiset olivat panneet parastaan pukeutumisessaan. Kyllä oli komeita hattuja.

 

Vaki-ihmiset, jotka ovat muistissani: Honkaset, Permalat, Seewaldit, Edelmannit, Asikset, Puurit, Pesun Eetu ja Miina, resina-ajelut Eetun kanssa, edellämainitu Olantit, Grigorejeffit. Vihkot, Vanhalat. Pyykköset, arvokas asemapäällikkö Teperi ja tietenkin Pullisen Lempi, nykyinen Jylli ja mainio Kellomäen tuntija, sekä omat vanhempani Ida ja Antti Hirvi . Jokainen näistä ihmisistä on omalla tavallaan vaikuttanut niin Kellomäen kuin minunkin elämääni. Monet muut muistan kasvoiltaan, mutten nimeltä, ja päinvastoin, kiitos myös kaikille heille siitä mitä he antoivat Kellomäelle.

 

Luulisi, että noin parin-kolmensadan asukkaan kylä olisi kuollut ja hiljainen omaan napaansa tuijottava yhteisö. Mutta ei kyllä ollut. Lähes koko Kellomäen lyhyen olemassaolon ajan - nimenä 40 vuotta, suomalaisena kylänä 20 vuotta - sillä oli onni saada asukkaikseen mitä toimeliaimpia ihmisiä. Ei ollut väliä, olivatko he synnynnäisiä paikkakuntalaisia vai muualta tulleita, jokainen heistä omistautui sekä omaan työhönsä että yhteisön hyvinvoinnin edistämiseen kaikin voimin. Pienen pojan muistoissa on aina palokuntatalon rakentaminen ja nimenomaan talo valmiina. Parkettilattiat, hienot puffetit, komea näyttämö ja Telefunkenin viimeistä huutoa olevat äänilevysoittimet vahvistimineen. Ja parasta kaikesta lienee ollut Dallapén vierailu. Siitä kohistiin ennen ja jälkeenpäin. Se oli senaikainen taide- ja kulttuurielämys. Hirveältä tuntui pienestä pojasta katsoa, kun Katajavuori soitti ksylofonin lisäksi sellaista pääkallosoitinta. Hui. Pikkupoikien keskuudessa oli syvämietteisiä pohdintoja siitä, miten tämä nimi tallapee on syntynyt. Seewaldin Rudolf selitti, että se on tulkittava niin, että ensin kirjoitetaan maahan t ja sitten tallataan sen päälle. Olihan se tulkinta sekin.

 

Vakiasukaiden lisäksi osallistuivat myös kesävieraat kylän toimintaan. Mm. musiikin lehtori, oopperalaulaja Viljo-Jussi Hukari ohjasi useita palokunnantalolla esitettyjä näytelmiä, joista monet olivat todellakin laulunäytelmiä. Hurmurin osassa ja kohtalokkaana sankarina oli itseoikeutetusti Permalan Martti. Katsokaapa niitä vanhoja kuvia esimerkiksi Ester Kähösen kirjasta. Pieni poika nautti noista tapahtumista tavattomasti.

 

Surullisin vaihe Kellomäen historiassa alkoi talvisodasta. Kellomäkeähän ei enää ole, on vain Komarovo, uudelleen nimetty, miehitetty kylä, jossa kohtaa rappion ja piittaamattomuuden jäljet joka askeleella. Asiaa tuntematon kellomäenkävijä voi vain aavistaa isovanhempien kertomusten tai sitten ansiokkaiden muistelmakirjojen pohjalta, mitä Kellomäki oli ja mitä se mahdollisesti olisi voinut olla muissa olosuhteissa: Suomen Nizza tai St.Tropez. - Nykyinen ranta on vain Pietarin viemärin jatke, kun se oli ennen sotia ihanteellisen uimarannan esimerkki kristallinkirkkaine vesineen. Rautatie sentään pitää kuitenkin paikkakunnan edelleen jossakin määrin hengissä Pietarin nukkumalähiönä.

 

Terijoki - Kellomäki

Osakuva Samsonovin pitsihuvilasta nykykunnossa, käy katsomassa ennenkuin häviää

 

Mutta kyllä Kellomäellä kannattaa sittenkin vielä nykypäivänäkin käydä. Jotakin on vielä jäljellä vanhasta suomalaisasutuksesta, mm. yksi tämän kirjoittajalle tärkeä talo jopa ihan hyvässä kunnossa, nimittäin isäni aikoinaan eläkepäiviensä varalle hankkima talo ensimmäisen kadun loppupäässä vastapäätä uusrikkaiden venäläisten ökytaloja ja niitä ympäröiviä muureja. Ruutuasemakaava on helposti seurattavissa, muutaman tunnin kävely ympäri Kellomäkeä panee mielikuvituksen liikkeelle. - Parhaat kiitokseni Sirkka Mäelle parista unohtumattomasta kävelyretkestä syntymäkyläni raiteilla kesällä -01 ja -02. Sirkka on todellinen kävelevä “Kellomäki-tietopankki”. Toivottavasti voimme ottaa ohjelmaan piknikin Kellomäelle myös kesällä -03.

 

Tämä kirjoitus on ainoastaan hyvin lyhyt yhteenveto Kellomäestä. Kirjoittaja olisi erittäin iloinen palautteesta, tarinoista ja tapahtumista, joita saattaa pulpahtaa muistikuviinne. Ja nuoret, rohkaiskaa ja kiristäkää vanhempianne ja mahdollisesti hengissä olevia isovanhempianne kertomaan muisteluksiaan, ja kirjoittakaa muistiin kaikki, mitä heiltä kuulette. - Hyvä kertausharjoitus Kellomäkeen tutustumisessa on lukea Ester Kähösen kirja “Entinen Terijoki - kylämuistoja”. Kellomäkeä koskevat asiat ovat sivuilla 195-218.

 

Pekka Hirvi