Terijoki

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Kirjoittajasta:

 

Lev Zaitsev (1936) on eläkkeellä oleva toimittaja, jonka perhe muutti Terijoelle heti suomalaisten lähdettyä 1940.

Jatkosodan alussa he eivät ehtineet paeta ja äiti joutui kahden lapsensa kanssa sodan ajaksi Miehikkälän työleirille.

Sodan jälkeen suomalaisten ja saksalaisten leireillä olleet joutuivat syrjityiksi työnsaannissa ja koulutuksessa, ja tuolloin Zaitsevkin sai kutsumanimensä Tšuhna.

 


 

 

Lev "Tšuhna" Zaitsevan tarinoita

Suomennos Eero Balk

 

Мinun miliisini suojelee minua

Oliko vuosi 1948 vai 1949, sitä en enää muista. Satuin pistäytymään kaupunginkirjastossa, joka sijaitsi noina vanhoina aikoina kaksikerroksisessa puutalossa Punakomentajien valtakadulla, 300 metrin päässä Zelenogorskin kulttuuritalosta.

 

Oli nykytalvia paljon kovempi talvi. Lainausoikeutta minulle ei kirjastosta herunut, mutta kirjaa teki kovasti mieli. Aivan ulko-oven vieressä ennen puukaidetta oli seinään kiinni ahdettu teline, jossa oli näytteillä viitisentoista kirjaa. Iskin silmäni ohueen kirjaseen nimeltä Panfilovilaiset eturintamassa, otin sen ikään kuin sivumennen, sujautin poveeni – ja häivyin. Ovella törmäsin miliisin ylikersanttiin. (Hänen nimensä jätän mainitsematta, vaikka se syöpyikin loppuiäksi mieleeni.) Tuskin olin ehtinyt ottaa kahtakaan askelta poispäin, kun kirjaston ovi rävähti auki ja ylikersantti syöksähti ulos huutaen: "Seis, nulikka!" Minä äkkäsin tietysti heti, mitä tuleman pitää, ja läksin kiitämään pää kolmantena jalkana haisupuron rantaa. Minä edellä, ylikersantti perässä. Loikkasin kivelle Punakomentajien puoleiselta rannalta ja toisella loikalla olin vastarannalla. Ylikersantti hyppäsi harhaan. Hän liukastui kiveltä ja mätkähti takki päällä veteen.

 

Muutaman kuukauden kuluttua kohtalo johti minut taas yhteen epäonnisen ylikersantin kanssa. Löysin talomme ullakolta Tehdaskadulta arkun. Rikoin sen lukon, avasin ja ällistyin... Arkun pohjalla oli tusina vuosien 1912–13 Herkules-lehtiä, niiden alla yhdeksästi laukeava revolveri, romukasan takana ruotsalainen kivääri ja kolmisenkymmentä sen patruunaa. Aloimme pitää iltaisin poikaporukalla ammuntoja purkit ja pullot maalitauluina. Äitimuori suostutteli minua hankkiutumaan eroon noista vaarallisista leikkikaluista: viemään ne Suomenlahdelle ja heittämään ne töyräältä lahteen. Mutta minä olin taipumaton.

 

Äitimuori teki ilmoituksen miliisiin, ja aamutuimaan ovellemme tupsahti tuttu ylikersantti. Hän otti sotakamppeeni ja minut kainaloonsa ja raahasi Leninin valtakadulle lasikupolin alle miliisiin. Siellä miliisikapteeni luki minulle lakia, antoi korvapuustin ja tönäisi ulos.

 

Kolmannen kerran kohtalo johti askeleeni ylikersantin eteen kaupungin leipomon luona. Olimme ystäväni kanssa ruvenneet apumiehiksi: kannoimme säkkejä ja polttopuita ja teimme muita aputöitä. Palkaksi saimme kumpikin aina 3–4 polakkaa. Kun poistuimme leipomosta kerran illalla sateen ropistessa, meitä odotteli tuttu miliisiylikersantti. Miliisiin oli näet vihjattu, että Zelenogorskin pojanvintiöt varastavat leipomon maukkaita tuotteita, ja me jouduimme tämän ratsian syyttömiksi uhreiksi. Miliisissä kaikki sitten selvisi ja meidät päästettiin pois.

 

Muutaman vuoden kuluttua, jo sotapalveluksen jälkeen, "onnistuin" taas pääsemään mainion miliisimme syleilyyn. Tosin en Zelenogorskissa, vaan naapurissa, Repinossa. Tulin töistä Pietarista, ja äiti kyynelehti: "Mitä sinä taas olet mennyt tekemään, kovaonninen? Kutsu Repinon miliisiin." Seuraavana aamuna ilmoittauduin Repinon miliisiin, vaikka en parhaalla tahdollakaan arvannut, mistä hyvästä audienssi oli minulle suotu. Ilmoittauduin enkä suutani ehtinyt avata, kun jouduin jo pimeään kaksi kertaa kahden metrin selliin. Vuorokausi pidettiin teljettynä, sitten kiskottiin rikostutkijan kuulusteluun.

 

"Allekirjoita pöytäkirja", sihahti kapteeni hampaiden välistä ja työnsi eteeni paperiarkin. Minä panin luonnollisesti vastaan, koska en ollut koskaan ollut Repinossa enkä osallistunut lepokoti Rakentajan johtajan pieksämiseen. Sain pari tälliä munuaisiin ja jouduin taas vuorokaudeksi telkien taa.

 

Seuraavana aamuna paikalle tuli Rakentaja-lepokodin huligaani-iskun naispuolinen todistaja ja totesi halveksivasti minua vilkaistuaan: "Ei ole tämä. Tämä on näivetyinen. Roisto oli pitempi ja pärstä sillä oli kulmikas."

 

Ehdotin tutkijakytälle anteeksipyyntöä, mutta hän ei tunnustanut erhettään, tarttui minua käsivarresta ja tyrkki minut ulos huoneesta. Mutta kaikesta huolimatta arvostin Zelenogorskin miliisiä ja toistin aina tilaisuuden tullen: Minun miliisini vaalii minua.

 

 

Musisointia Zelenogorskin pääkadulla

En enää muistakaan, kuka minut vei Kulttuuritalon takana sijainneeseen pikkuiseen mökkiin. Pikkuinen mökki, pikkuinen huone, seinillä puhallinsoittimia. Talvella 1950 kaupungissa syntyneen puhallinorkesterin ensimmäinen johtaja Aleksandr Vasiljevitš Luštšenkov tervehti minua ystävällisesti ja sanoi hymyssä suin: "Sinä olet kaikkein hentoisin, jotenka ripustan kaulaasi Eb-basson, jotta vankistuisit nopeasti."

 

Luštšenkov oli mielenkiintoinen persoona. Päällä vanha upseerintakki, päässä lakki, jalassa valkoiset purjekankaiset pikkukengät... Soittotaidon hän hallitsi täydellisesti. Peräkylän Eddie Rosner, etten muuta sano. Orkesterissa oli kolme aikuista, loput olivat 445. koulun oppilaita. Ovtšinnikovin veljekset harjoittelivat altoilla, Krehalevin veljekset puhalsivat tenoreita, trumpetilla päästeli lurituksia Volodja Ivanov, baritonilla baritoneerasi Boris Kornev. Joku yritti omaksua käyrätorven, joku toinen taas piti pasuunasta, mutta käyttöä tuolle soittimelle ei silloin löytynyt. Parin kuukauden päästä soitimme jo täydellä orkesterilla ihan kevyesti Vapaan Venäjän, Kallioranta-marssin, Mantšurian kukkulat ja jokusen tanssikrakoviakin ja hikoilimme pitkään Neuvostoliiton hymnin kimpussa. Tuosta unohtumattomasta kappaleesta kaikki alkoikin.

 

Oli ammoisen vuoden 1952 syksy, marraskuun alku, ikimuistoisen Josif Vissarionovitšin vielä eläessä. Puolueen kaupunkikomitea, joka sijaitsi tuolloin Toimeenpanevan komitean kadulla Novikovin talossa, järjesti Kulttuuritalossa Lokakuun vallankumouksen uusimmalle vuosipäivälle omistetun yleisötilaisuuden.

 

Yleisö oli salissa, puhemiehistö lavalla ja me soittajat "pilleinemme" parvella. Kaikki niin kuin pitääkin. Ennen virallisen osuuden alkua soitimme marsseja, pas de graceja ja krakoviakeja vuoron perään, ynnä tietysti suosikkimme Kulkukauppiaan. "Raskasta laukkua kantaen kulkukauppias vain taivaltaa..." Kulkukauppias oli viimeinen numero ennen virallisen osan alkua, ja siksi kai sen nuotit jäivät omatekoisille telineillemme.

 

Puhemiehistö istuutui paikalleen, yleisö samoin. Silloinen kaupunkikomitean pääsihteeri, muistaakseni Ivanov, heilautti meille soittajille kädellään käskyn esittää Neuvostoliiton hymni. Ja silloin kävi niin kuin kävi. Kunnianarvoisa kapellimestarimme oli juuttunut hetkeksi puhvettiin, ja me noudatimme puoluejohtajan kädenliikettä ja aloimme soittaa hymnin sijasta rehvakasta Kulkukauppiastamme. Puhemiehistö jähmettyi, salissa kajahti nauru, pääsihteeri hyppäsi lavalta ja lähti suoraan kohti parvea ja meitä...

 

Tämän katkeran hetken jälkeen Aleksandr Vasiljevitš ei enää johtanut orkesteria. Jäimme useaksi kuukaudeksi omiin hoteisiimme. Soitimme hautajaisissa, soitimme tansseissa, kerran uskaltauduimme soittamaan koulun juhlassakin – ja löimme kirveemme kiveen. Soitettuamme muutaman valssin ja krakoviakin mielemme teki esittää jotain iloista. Käsi heilahti, ja saliin sinkosivat Oxford Circusin sävelet. Samassa lavalle nousi koulun vararehtori Nina Dmitrijevna. Hän määräsi: pankaa pillit pussiin ja häipykää...

 

Viikon kuluttua meidät otti holhoukseensa uusi johtaja, Leningradin Mariinski-teatterin näyttämöorkesterin muusikko. Erinomainen muusikko, vaikkakaan ei nuhteeton. Kerran hän kutsui minut ja Boris Kornevin teatteriin Mihail Glinkan oopperaan Ruslan ja Ljudmila. Olimme ensi kertaa moisessa upeassa teatterissa, luonnollisesti meitä kiinnosti kaikki ja koko huomiomme oli kiinni näyttämössä. Näyttämömuusikot virittivät Tšernomorin marssin, itse Tšernomor astui lavalle perässään kaksi hänen puolitoistametrisen partansa kantajaa. Orkesteri jatkoi marssia, kun yksi muusikoista horjahti ja rojahti soittimineen sinfoniaorkesterin monttuun. Rojahtaja oli orkesterimme johtaja. Parin viikon kuluttua orkesterimme hajosi. Onko Zelenogorskissa nykyään orkesteria, sitä en tiedä. Enkä sitäkään, mitä tovereilleni, ensimmäisen sodanjälkeisen orkesterin muusikoille on tapahtunut.

 

 

Kaikki hyvin, kaunis markiisitar

Kaikki hyvin, kaunis markiisitar,

Kauppa käy ja elämä hymyilee.

Jotta lukijalleni ei jäisi vanhoista ajoista väärää vaikutelmaa, että me emme muuta tehneetkään kuin ahersimme rehellisesti ja pyyteettömästi Isänmaan hyväksi kiihkeästi rakastamamme puolueen ja vähintään yhtä rakastetun neuvostohallituksen johdolla, minun on tunnustettava, että meidän aikanamme sattui tapauksia, jotka olivat perin kaukana valtion säätämistä oikeusnormeista.

 

Kun koulun jälkeen suolsin Zelenogorskin kirjapainossa amerikattareksi sanotulla laattapainokoneella kaikenkarvaisia vähäisiä asiakirjoja, kukaan vanhoista tutuistani ei käynyt luonani, ja siksi hämmästyin ja samalla ilahduin tavattomasti, kun aina sinertävän nenänsä takia nimensä saanut Denaturaatti etsi minut käsiinsä rautatieläisten ruokalasta, joka sijaitsi siihen aikaan kaupungin kirjapainoa vastapäätä Leninin valtakadun toisella puolen, ja kävi asiaan ilman turhia puheita.

 

"Tšuhna, tarjoan molemmin puolin edullista keikkaa. Ladot pikkuisen pumaskan ja painat sitä amerikattarellasi iltapuhteella niin, ettei kukaan käräytä sinua siitä touhusta, kolme–neljätuhatta kappaletta. Tekstin, formaatin ja erikoispaperin tuon huomenna."

 

Seuraavana päivänä täsmälleen keskipäivällä Denaturaatti odotteli minua kirjapainon ovella mukanaan: pakkaus erinomaista suomalaista paperia ja pieni lomake, jonka teksti minun piti salaa latoa ja monistaa kolmena–neljänätuhantena kappaleena asiattomilta katseilta piilossa. Täytin tilauksen puolessatoista kuukaudessa yötä myöten, sillä aikaa kun yövuoro painoi Leningradin lomarannat -viikkolehteä. Hakiessaan painotuotteensa Denaturaatti lupasi korvata varsin vaarallisen työni ruhtinaallisesti mitä pikimmin.

 

Kesä meni, syksy sai, ja minut vei neuvostoarmeija, eikä luvattua korvausta kuulunut. Törmäsin Denaturaattiin kaksikymmentä vuotta myöhemmin perin oudossa tilanteessa.

 

Oli kuuma kesä 1974. Rakas puolueemme oli kutsunut nuorison uudelle yleisliittolaiselle rakennustyömaalle, BAMille eli Baikalin-Amurin rautatielle. Minäkin olin uskaltautunut lähtemään kaukomatkalle nähdäkseni, mistä oli kyse. Ust-Kutin kaupunkipahasessa Irkutskin alueen pohjoisosassa oli nuorisoa pilvin pimein. Saatuaan vihiä uudesta rakennustyömaasta seikkailujen ja ison rahan etsijät olivat miehittäneet kaupungin, josta lehtitietojen mukaan alkaisi pitkä tie Komsomolsk-na-Amuriin Tyynellemerelle. Harmi vain, viidentoistatuhannen ikävystyneen vapaaehtoisen mahdollisuudet olivat romahtamaisillaan. Kauniin Lenan vasemmalle rannalle levittäytyneessä tulevien metsätyöläisten ja rakennusmiesten telttaleirissä liikkui mitä uskomattomimpia huhuja, ja jokaista, joka toi leiriin tuoreen uutisin, uskottiin ilman sen kummempaa syyniä. Siellä kohtalon pahalainen toi minut taas yhteen Denaturaatin kanssa.

 

Matkalla rautatieasemalle kiinnitin huomiota rautatynnyrin päällä seisovan puhujan ympärille kokoontuneeseen suurehkoon väkijoukkoon. Tunsin Denaturaatin heti.

 

"Ystävät, hän julisti väkijoukolle, – kymmenen–kahdentoista päivän kuluttua kaupunkiin tulee kaksi helikopteria, joilla vapaaehtoisia aletaan lennättää Lenan yli taigalle. Varatkaa rahaa, aloitan helikopterilippujen myynnin parin päivän päästä." Väkijoukko hajaantui ja levitti ilouutisen koko kaupunkiin.

 

Denaturaatti oli elementissään kuten kaksikymmentä vuotta aiemmin: energinen, itsevarma ja silkkaa valhetta viimeistä nappia myöten. Me halasimme toisiamme ja läksimme hänen "residenssiinsä".

 

"Tšuhna", vanha kaveri puhutteli minua. "Rakennustyö ei ala ennen kuin syksy on pitkällä: tämä on tuore tieto. Tällä yleisöllä on ylimääräistä tuohta. Autetaan heitä keventämään taskujaan... Kannettava kirjoituskone sinulla on, hyvää paperia hankitaan, leimasimen värkkään kumisesta kengänkorosta."

 

Puolitoistatuhatta "helikopterilippua" meni yhdessä yössä. Telttakylä humisi kuin mehiläispesä ilosta, että saisi kyydin siintävälle taigalle. Ja me kaksi kokosimme kamppeemme ja painelimme asemalle, Lena–Moskova-junalle.

 

Päästyämme onnellisesti pääkaupunkiin erosimme. Denaturaatti lähti Obninskiin tyttöystävänsä luo, minä suuntasin kotipuoleen Leningradiin.

 

Viimeisen kerran kohtalo yhdytti meidät Krimillä viisi vuotta sitten. Lomaillessaan poikiensa kanssa etelärannalla Denaturaatti oli huomannut kolumnin alla tutun nimen, soittanut toimitukseen ja saanut puhelinnumeroni. Tapasimme, vedimme konjakit, muistelimme menneitä afäärejä, nauroimme aikamme ja erosimme.

 

Denaturaatti asuu Zelenogorskin lähellä muhkeassa huvilassa, hänen poikansa ovat liike-elämässä. Kaikki arvostettuja nyky-yhteiskunnan tukipylväitä.

 

PS. "Amerikattarella" painoin tuolloin vuosia sitten kolme ja puoli tuhatta väärennettyä voucheria Krimin etelärannan sanatorioihin, ja Denaturaatti yritti kaupata niitä hämäräperäisten kavereidensa kanssa Leningradin alueen keskuksissa. Mutta Lugassa (Ylä-Laukaassa) he jäivät kiinni ja saivat tuomion. Minun osallisuuteni he jättivät herrasmiesmäisesti kertomatta.

 

Huomautuksia:

Panfilovilaiset: vuonna 1941 Moskovan puolustukseen kenraalimajuri Ivan Panfilovin johdolla osallistuneen 316. jalkaväendivisioonan jäsenet

 

Eddie Rosner (1910 Berliini –1976 Berliini) –Venäjälle kuuluneesta Puolan osasta kotoisin olevaan juutalaisperheeseen syntynyt jazztrumpetisti, -viulisti ja -kornetisti, big band -kapellimestari ja säveltäjä.

 

 

Julkaistu Terjokkoisessa 1/2011